Tietysti sanomattakin on selvää, ettei me siihen hoitoon päästy ekalla kerralla. Eihän meillä ole koko tämän projektin aikana ollut tuuria missään. Nyt odotellaan uutta kiertoa, tänään kp 23. Kipuja on jo lantion alueella ja tuntemukset alavatsassa. Viime kierto oli kuitenkin taas ensimmäistä kertaa pidempi, jopa 28 päivää. Siispä odottelua luvassa vielä huomisesta perjantaihin, miten luonto nyt päättääkään. Toivoisin tietysti, että alkaisi mahdollisimman pian, ettei tulisi sitä "jos nyt olisikin tärpännyt" -vaihetta, joka väistämättä on luvassa kp 25 alkaen. Sillä ei se ole tärpännyt, enkä mä tässä kierrossa ole edes jaksanutkaan tehdä ovistestejä kuin tavan vuoksi.

Jotenkin tää kaikki tuntuu niin epätodelliselta, ei tämän pitänyt mennä näin. Lapsi on mulle kirosana, lapsettomuus se asia mihin on helppo takertua, uida ja rypeä siinä päästämättä irti. Mä ihailen niitä, jotka on päättäneet luovuttaa ja jatkaa elämässä eteenpäin. Heillä tietyisti hoitoja on takana jo paljon, meillä vasta edessä. Nyt tuntuu siltä, että jos tästä ei tule tulosta, niin mä en pysty jatkamaan eteenpäin. Kurkkua kuristaa, kun edes ajattelee sitä.

Jotenkin sairaalla tavalla sitä olisi odottanut, että tuntisi itsensä erityiseksi tuolla klinikan odotushuoneessa ja tutkimuksissa. Ehkä se aluksi tuntui siltä. Nyt ei tunnu oikein enää miltään, lähinnä ahdistaa seinän toisella puolella olevat maha pystyssä -tyypit. Mulla on sellainen olo, ettei tämän ole tarkoituskaan onnistua, että mua rangaistaan jostain, koska munhan syytä tämä meidän lapsettomuus on. Ukossa ei ole vikaa. Mun syytä, niinkuin kaikki aina. Mä en riitä, minussa ei ole mitä vaaditaan.

Ajattelenko mä ihan väärin tämän koko lapsi-asian? Mun suurin unelma tällä hetkellä on saada kaksi viivaa siihen toiseen testiin. Koko lasta mä ne ole edes ajatellut. Mitä se tarkoittaisi, miten meidän elämä muuttuu. Ehkä ne oikeat asiat seuraa sitten perässä, etappi kerrallaan. Tiedän vain, että joka kerta kun mä näen lastenvaunut, minkä tahansa ikäisen lapsen tai ison mahan, mun päässä humisee ja sydän käpertyy. Ehkä se on se on se tunne, joka oikeuttaa mut itkemään täällä asioitani.