Taas uusi päivä ja uusi ilta. Mä oon miettinyt paljon miten kukaan voi olla näin negatiivinen kuin minä. Sanan kaikissa merkityksissä. Miten voi antaa itselleen anteeksi sen, ettei päähän mahdu viikkokausiin yhtään iloista ajatusta? Ja miten sellaista voi edes olla? Mä oon myös miettinyt, että olenko mä masentunut. Ainakaan tällainen stressi ja ahdistus ei oikein sovi tähän yrittämiseen. Sitä pitäisi vaikka väkisin olla hyväntuulinen ja positiivinen. Ei onnistu, enää. Musta tuntuu välillä etten mä osaa edes hengittää.

Mä oon tajunnut, että tässä tilanteessa ei saa mitään tietoa mistään, ellei ole itse helvetin aktiivinen. En mä ole oikein missään vaiheessa kuullut lääkäreiltä mitään ilman että on tarvinnut kysellä jokaikistä pikkujuttua. Musta tuntuu että mä olen ihan yksin tämän asiani kanssa, ilman mitään tukea. Totta kai meitä on tässä kaksi, mutta mä tarkoitan tätä hoitopuolta. Huomenna mä aion soittaa naistenklinikalle ja kysellä missä mennään. Mun paperit on lähteneet sinne kolme viikkoa sitten ja mitään ei ole kuulunut.

Mä kaipaan mun rakasta kotiin, mulla on ikävä syliin. Mä yritän joka päivä miettiä, miten onnekas oon kun mulla on maailman ihanin mies. Silti mä en osaa mitenkään muodostaa päässäni meistä perhettä. Tuntuu että koko ajan jotain puuttuu.

Tällä viikolla pitäisi olla ovulaatio. Toivottavasti viikonloppuna tankatut kaverit jaksaa sinnitellä siihen asti. Ovulaatiokivut tuntuu jo, selkä juilii ja alavatsa kramppaa. Toivo elää taas pari viikkoa. Jännittää.