Viimeiset kuukaudet on menneet horroksessa. Tajusin toissapäivänä, että on maaliskuu. Kauan odotettu maaliskuu. Viikon päästä on seuraava lääkäri. Eka aika naikkarilla. Mä olen ladannut siihen liikaakin odotuksia. Pelkään pettyväni. Tiedän pettyväni. Olen jo valmiiksi vihainen ja surullinen. Siksi ehkä kun lääkäri lähestyy, en tunnekaan oloani helpottuneeksi vaan ahdistuneeksi. Nyt joudun taas kuulemaan, että minut laitetaan johonkin jonoon, en ole minkään arvoinen, varsinkaan lapsen.

Ajatukset ovat sekavat. Pelkään että sekoan. Sain tänään niin hirveän raivarin, että suutuin itseeni. Hullu akka. Mä olen niin väsynyt, väsynyt ja pettynyt. Vihainen kaikille.

Kuitenkin, annan toivon kasvaa. Se kasvoi jo viime viikolla, kunnes taas mun elämäni tämänhetkinen surkeus paiskattiin punaisena vasten kasvoja. Sitä sen on oltava. Pettymystä, kunnes mä olen tarpeeksi kova ja valmis elämään. Nyt musta tuntuu, etten mä elä ollenkaan.

Miten voi kaivata jotain niin että sydämeen sattuu? Jotain mitä ei ole koskaan ollutkaan. Mun syli on yksin, tyhjä. Miten sen voi tuntea joka hengenvedossa?