Suoraan sydämestä

Mulla ei ole mitään,
ei mitään enää.
Tai on,
on yksinäisyys.

Koskaan ei tiedä,
milloin kaikki otetaan pois.
Milloin sydän revitään irti.
Milloin unelmat tapetaan.

Silti, on pakko jaksaa.
Tietä on pakko kulkea.
Ja katsoa minne se vie.

Se tie on pitkä
ja täynnä mutkia.
Sen päässä
löydän vastauksen.

Saimme tänään vihdoin ajan naistenklinikalle hormoonipuolelle. Aika on kolmen ja puolen kuukauden päästä. Kyllä. Mä oon itkenyt tänään paljon. Se aika on taas aloitusaika. Me ollaan oltu tässä tutkimussyklissä kesästä asti. Miksi ihmeessä taas on aloitusaika? Mä en ymmärrä enää mistään mitään. Mä oon aivan poikki. Täytyy huomenna soittaa sinne taas ja kysyä missä mennään.

Hirveät ovulaatiokivut. Siis todella pahat.

Tänään ei jaksa sanoa muuta.