Jaahas, miten tämä kuuluu aloittaa? Olen ensi kertaa blogia kirjoittamassa ja aivan untuvikko. No eiköhän tämä tästä lähde käyntiin. Toivottavasti.

Ajattelin tämän blogin tuovan ennen kaikkea helpotusta minulle itselleni. Jos joku muu kokee lukemisen terapeuttiseksi, olen siitä iloinen.

Jonkinlainen esittely lienee kohteliasta näin alkuun.
Olen 24-vuotias nainen ja aion kirjoittaa lapsettomuudesta ja perustaa koko blogini sille. Joten jos et halua lukea tilitystä ko. aiheesta, suosittelen navigoimaan muille sivustoille :)
Mieheni on 26-vuotias ja astelimme alttarille vuonna 2008 elokuussa. Yhdessä olemme olleet viisi vuotta. Lasta on yritetty tästä ajasta yli viidesosa (ilman sen kummempaa matematiikkaa), puolitoista vuotta. Ilman tulosta. Rakastan miestäni äärettömän paljon, ilman häntä minulla ei olisi mitään.

Vihaan työtäni, ja sen tulen varmasti tässä kirjoitellessani tuomaan esille hyvin usein. Olen ollut samassa paikassa monta vuotta, ja suunnitellut koko ajan lähtöä. Nyt olen ajanut itseni pattitilanteeseen. En voi lähteä töistäni, koska tähän kaikkeen muuhun hirveyteen työpaikan vaihtaminen tuntuu liian raskaalta. Jokin ratkaisu on kuitenkin pakko tehdä ennen kuin menetän järkeni.

Eksyin ehkä hieman aiheesta. Siispä takaisin siihen lapsettomuuteen.

Minulla on endometrioosi ja miehessäni ei pitäisi olla sen kummempaa vikaa. Endometrioosistani sain tietää viime juhannuksena äkillisen vatsakipukohtauksen vietyä minut ambulanssikyydillä sairaalaan. Tutkimusten jälkeen jonotus laparoskopiaan, joka tehtiin lokakuussa. Skopiassa poistettiin molemmista munasarjoista yli 5 cm kystat ja sieltä täältä pesäkkeitä. Samalla todettiin, että kohdun takana on hurjasti puumaista kiinnikettä, ja suoli on liimautunut kiinni kohtuun. Ennen skopiaa minulla oli todella kivuliaat kuukautiset (mikä vei minut pariin otteeseen sairaalaan tuon juhannuksen jälkeen) ja nyt totuttelen elämään skopian jälkeen, ja opettelen mikä on normaalia kuukautiskipua. Koska tilanne on huono, lääkäri suositteli saman tien menemistä ivf:ään. Hän laittoi paperimme menemään naistenklinikalle, josta nyt odottelen yhteydenottoa. Siinäpä tiivistelmä tilanteesta tähän päivään.

Tänään tajusin ensimmäisen kerran, että me emme ehkä koskaan saa lasta. Aiemmin minuun ei ole iskenyt näin kammottava todellisuudentaju, kuin tänään. Aiemmin olen ollut optimistinen edes siinä suhteessa, että kyllä meidän vuoromme tulee, sen on pakko tulla. Nyt kun luin kanssakärsijöitteni kirjoituksia, joissa on käyty vuodet hoidoissa ja lasta ei koskaan tule, minut on vallannut hirvittävä tuska. Sydämeni on enemmän puristuksissa kuin koskaan ennen. Me emme vielä tiedä hoidoista mitään, mutta tulemme tietämään. Tulemme tietämään myös miltä tuntuu jonottaa puoli vuotta ensimmäiseen hoitoon ja sen jälkeen odottaa uusia hoitoja. Tiedän sen nyt. Silti, yritän muistaa myös sen, että ihmeet ovat mahdollisia.

Puoli vuotta on niin pitkä aika! Varsinkin tässä tilanteessa. Emmekä ole edes päässeet vielä siihen puolen vuoden jonoon. Se on kamala, musertava ajatus. Olisi ihanaa jos jotain tapahtuisi, asiat menisivät edes hieman eteenpäin. Olisi jotain mitä odottaa, pienenpieni toivon kipinä! Kuukautiseni alkoivat tänään. Olin taas ehtinyt omasta mielestäni oireilla kiinnittymisvuodot ja kaikki alkuraskauden pahoinvoinnit ja vatsanippailut (naurettavaa, paitsi teidän mielestä, jotka tiedätte tunteen...), joten pettymys oli jälleen kerran raastava. Kierto on aivan sekaisin, odottelin kuukautisia vasta viikon päähän (siitä tuo kiinnittymisvuoto-harhaluulo). En tiedä koska kierto tasaantuu ja kuinka sekaisin koko elimistöni on vielä leikkauksen jäljiltä. Sen tiedän, että sekoan kohta.

Sinulle, rakas lukija, tämä on vain yksi lapsettoman tarina muiden joukossa. Minulle tämä on kaikki, minkä ympärillä elämäni pyörii. Olen tuskaisen tietoinen siitä, että en ehkä koskaan kirjoita tarinalleni onnellista loppua.

------------------------------------------------

Runo tyhjälle sylilleni

Miten helposti asiat putoavatkaan käsistämme,
valahtavat sormien välistä kuin varkain.
Hajoavat tuhanneksi palaksi.

Tunnen hetken. Se tapahtuu sekuntia nopeammin.
En uskalla avata silmiäni. Haluan vielä pienen aavistuksen siitä, miltä tuntuu olla ehjä.
Vaikka tiedän, että tämä erä on jo ohi.

Kun avaan silmäni, sydämeni tuntee tutun puristuksen. Kurkussani on kivi.
Kuumuus valuu poskilleni ja silmäni painuvat taas kiinni.

Kuitenkin, on noustava tästä. Siivottava palaset ja jatkettava eteenpäin.