Koska joskus täytyy myös muistaa iloita, on tänään vähän parempi päivä. Hankin itselleni tuutin täydeltä tekemistä, jotta ajatukset suuntautuisivat edes sekunniksi muualle kuin tähän kipeään, tyhjään syliini.

Vietin ihanan viikonlopun rakkaan mieheni kanssa. Hän saa minut aina hetkeksi unohtamaan painon harteiltani. Nauru, sitä meillä riittää. Me olemme ja elämme toisillemme. Se tuokin taas lähelle tätä kipeää aihetta. Kuinka haluaisinkaan kertoa hänelle ilouutisen: "Me saamme lapsen, ihan meidän oman. Meidän rakkaudesta alkaneen, rakkaudessa kasvavan." Minä haluan lapsen hänen kanssaan. Muita vaihtoehtoja ei ole.

Nyt kun olen taas yksin, nämä murheelliset ajatukset valtaavat liian helposti pienen pääni. Siksi täytyy yrittää pitää itsensä tekemisen touhussa, jotta mietteet eivät ehtisi liiaksi asettumaan.

Ensi viikonloppuna on luvassa pieni irtiotto arjesta. Se tulee hyvään hetkeen. Mieli on jo tarpeeksi maahan nuijittu, tästä on päästävä parempaan paikkaan. Lisäksi olen jo varautunut siihen, että tänä viikonloppuna on harrastettava sitä yhtä asiaa. Ensi viikolla toivon tikkuun ilmestyvän kaksi viivaa, vaikkakin vain ovulaation merkiksi. Mies on taas ensi viikon pois, joten viikonloppuna on ladattava johdot täyteen, niin sanotusti.

Naistenklinikalta ei ole vielä soitettu. Harmillista, olisi ihanaa jo päästä siihen jonoon, jotta voisi lohduttaa itseään edes sillä.

Kuuntelin aamujunassa naisen puhetta juuri syntyneestä lapsenlapsesta. Ne vainoavat minua, äidit.