se on aivan pieni vielä, mutta kasvaa varsin suureksi.

Minun sydäntäni asuttaa vihdoinkin rauha,

se on täynnä vanhaa viisautta,

kaikenkattava rakkaus.

Eilen alkoi 17. raskausviikko. Niinpä tämä blogi saa nyt jäädä, ainakin toistaiseksi.

Kiitos jos olet lukenut, vaikkakin olen käyttänyt tätä sivua lähinnä omana terapianani. Kohtalotovereille haluan antaa voimia, voisinpa ottaa edes osan tuskasta pois. Lapsettomuus seuraa meitä kaikkialle, mutta toivoa ei saa menettää.

Pelottaa ihan hirveästi, että me ei päästä vielä seuraavassakaan kierrossa inssiin ja sitten on jo kesä. Jos joku sanoisi, että milloin me sinne päästään ihan oikeasti, niin mä voisin rauhoittua. Ja helpottaisi myös, jos joku sanoisi onko tästä yrittämisestä koskaan hyötyä vai ollaanko me ikuisesti lapsettomia. Tämä epätietoisuus kalvaa mua.

Mä aloin harkitsemaan yksityistä puolta tuon viime pettymyksen jälkeen. Jos ei vieläkään päästä naikkarille seuraavassa kierrossa, niin harkinta saattaa muuttua teoiksi.

Endo voi hyvin, siis mun kannalta huonosti. Kohdussa on ollut kovia kipuja viime päivinä. Viime kiertokin oli vaikea. Siellä se jyllää, harmittaa vietävästi, että mä tiedän sen pahenevan koko ajan, mikä taas huonontaa entisestään raskausmahdollisuutta. Kyllä suuresti ihmetyttää kunnallisen terveydenhuollon logiikka tältä kannalta. Ensin jonotetaan kuukausitolkulla leikkaukseen, joka parantaa raskautumisen mahdollisuutta puolen vuoden aikana. Sitten jonotetaan puoli vuotta uutta ekan käynnin aikaa, jonka jälkeen jonotetaan kuukausia ensimmäistä hoitoa, jonka jälkeen jonotetaan puoli vuotta ivf-aikaa. Tänä aikana siis leikkauksen mahdollinen hyötyaika on vietetty jonottaen. Ei uppoa.

Nyt ei jaksa kirjoittaa enempää, ehkä seuraavalla kerralla olis jotain hyvää sanottavaa... Toivottavasti, koska mä olin kyllä puolitoista viikkoa sitten aivan perusteellisen rikki ja jaksaminen on ollut kovilla.

Kello 11.50 soitin naistenklinikalle. Emme saaneet aikaa. Lapsettomuuspolin ajanvaraus on 9-11 välillä. Soitin ivf-puolen numeroon. Siellä sanottiin että loppuviikon ajat ovat täynnä, mutta soita vielä huomenna uudestaan lapsettomuuspolille. On siis todennäköistä, että emme pääse tässäkään kierrossa hoitoon, johon ei pitänyt olla jonoa.

Ei muuta sanottavaa.

------

Humala

Tule nopeammin,
tule ja auta.
Tuskalleni ei löydy sanoja,
en jaksa niellä kyyneliä.
Tule ja auta,
minuutti pois tästä tunteesta
on minuutti enemmän elämää.

Jotenkin tää kaikki tuntuu niin epätodelliselta, ei tämän pitänyt mennä näin. Lapsi on mulle kirosana, lapsettomuus se asia mihin on helppo takertua, uida ja rypeä siinä päästämättä irti. Mä ihailen niitä, jotka on päättäneet luovuttaa ja jatkaa elämässä eteenpäin. Heillä tietyisti hoitoja on takana jo paljon, meillä vasta edessä. Nyt tuntuu siltä, että jos tästä ei tule tulosta, niin mä en pysty jatkamaan eteenpäin. Kurkkua kuristaa, kun edes ajattelee sitä.

Jotenkin sairaalla tavalla sitä olisi odottanut, että tuntisi itsensä erityiseksi tuolla klinikan odotushuoneessa ja tutkimuksissa. Ehkä se aluksi tuntui siltä. Nyt ei tunnu oikein enää miltään, lähinnä ahdistaa seinän toisella puolella olevat maha pystyssä -tyypit. Mulla on sellainen olo, ettei tämän ole tarkoituskaan onnistua, että mua rangaistaan jostain, koska munhan syytä tämä meidän lapsettomuus on. Ukossa ei ole vikaa. Mun syytä, niinkuin kaikki aina. Mä en riitä, minussa ei ole mitä vaaditaan.

Ajattelenko mä ihan väärin tämän koko lapsi-asian? Mun suurin unelma tällä hetkellä on saada kaksi viivaa siihen toiseen testiin. Koko lasta mä ne ole edes ajatellut. Mitä se tarkoittaisi, miten meidän elämä muuttuu. Ehkä ne oikeat asiat seuraa sitten perässä, etappi kerrallaan. Tiedän vain, että joka kerta kun mä näen lastenvaunut, minkä tahansa ikäisen lapsen tai ison mahan, mun päässä humisee ja sydän käpertyy. Ehkä se on se on se tunne, joka oikeuttaa mut itkemään täällä asioitani.

Mulla on ikävä kesää. Luultavasti olokin silloin hetkeksi helpottaa. Oikeastaan hyvä jos kesäksi päästäisiin ivf-jonoon, silloin pari ekaa kuukautta menisi vähän kevyemmin, kun on kaikkea kesätouhua. Ja mulle tuo vuoden alkupuoli ja syksy on keskivertoa raskaampia joka tapauksessa.

Olen onnellinen, että nämä hoidot ovat olemassa. Ne antavat toivoa ja jaksamista jokaiseen päivään. Ilman hoitoja ei voisi kuin alkaa miettimään adoptiota, mikä tuntuu nyt hirvittävän kaukaiselta ja vieraalta ajatukselta. Jos se joskus onkin edessä, on sitä ennen pitkän pitkä tie ja taistelu edessä. Nyt ajatukset on keskittyneet vain siihen yhteen asiaan. Kuukausi ja kierto kerrallaan.

Kivaa kun vihdoin pääsee hommiin! Tilanne on mun kohdalla kuitenkin niin huono, että jos ei ekasta tai viimeistään tokasta IUI-kerrasta nappaa, mennään ivf-jonoon. Se on sitten puoli vuotta odottelemista. Mutta, kyllä tähän odotukseen ollaankin jo totuttu :/ Normaalisti tota IUI:ta kokeillaan kuulemma 3-4 kertaa.

Ultrassa näkyi myös sentin pesä vasemmassa sarjassa. Sieltähän se taas ponnistaa, tuo epätoivottu ystäväni. Kyllä nuo kiinnikkeet kohdun takana olisi piisanneet tähän väliin, kiitos vaan.

Meinasin tänään alkaa itkemään noin viistoista kertaa. Kökkö. On vaan tunteet niin pinnassa, ei tarvitse kuin nähdä joku vaunujen kanssa niin alkaa vituttamaan. Ja lisäksi: miksi ***ussa siellä naikkarilla pitää olla niitä pentujen kuvia siellä seinillä? Kiva maata siinä lapsettomuustutkimus-ultrassa ja tuijotella sataa vauvakuvaa seinällä, PLIIS! Jotain järkeä.

Tänään on 14. kiertopäivä. On taas laitettu edestä ja takaa.

Ajatukset ovat sekavat. Pelkään että sekoan. Sain tänään niin hirveän raivarin, että suutuin itseeni. Hullu akka. Mä olen niin väsynyt, väsynyt ja pettynyt. Vihainen kaikille.

Kuitenkin, annan toivon kasvaa. Se kasvoi jo viime viikolla, kunnes taas mun elämäni tämänhetkinen surkeus paiskattiin punaisena vasten kasvoja. Sitä sen on oltava. Pettymystä, kunnes mä olen tarpeeksi kova ja valmis elämään. Nyt musta tuntuu, etten mä elä ollenkaan.

Miten voi kaivata jotain niin että sydämeen sattuu? Jotain mitä ei ole koskaan ollutkaan. Mun syli on yksin, tyhjä. Miten sen voi tuntea joka hengenvedossa?

Mulla ei ole siis hajuakaan mitä seuraavaksi. Lähdenkö mä tuolta, jäänkö mä kitumaan? Ensi viikolla on se ultrakin. Typerää kyllä, mua pelottaa että jos mä jään, en tule raskaaksi. Ja jos mä lähden ja tulen heti raskaaksi, on sekin vaikea tilanne. Se on se ajatus, mikä on pitänyt mua tuolla kärsimässä. Mistä mä sitten muka saisin töitä?

Mä toivon niin, että pääsisin ajassa taaksepäin. Sinne missä mä olin onnellinen, hääpäivään. Mä sanoisin itselleni että irtisano itsesi heti ja etsi työ jossa olet onnellinen. Muu hoituu sitten ajan kanssa. Kyllä se niin on, että työ määrittää aika pitkälti sitä miten onnellinen ihminen on. Töissä kuitenkin ollaan yli kahdeksan tuntia päivässä.

Mulla on ollut todella raskaat kaksi viikkoa. Lomareissun jälkeen tää ahdistus on vaan pahentunut ja pahentunut päivä päivältä. Myös kivut on pahentuneet, eli endo jyllää taas täysillä. Mun tunteet on aivan sekaisin ja mua pelottaa niin paljon että en tiedä miten päin olla. Mistään ei saa mitään positiivista tunnetta, mikään ei innosta. Kaikki on tässä paskassa tarpomista.

Kierronkartoitus alkoi eilen verikoikeilla. Viikon päästä ultraan. Mä niin toivon, ettei mussa olisi vielä jotain muutakin vikaa, mutta pelko on kova. Toisaalta haluaisi jotain, mitä syyttää tästä tuskasta.

Töissä menee todella huonosti, edelleen. Mä yritän vielä antaa itselleni aikaa hyväksyä tämän kaiken ja harkita kaikkia vaihtoehtoja. Haluaisin sinnitellä sinne maaliskuun lääkäriin, jotta saisin tietää mitä hoitoja tässä nyt aletaan yrittämään ja kuinka kauan.

Tuntuu että joka tuutista tulee nyt kaikkea mahdollista, mikä muistuttaa mua siitä, että mä en ole raskaana tai että mulla ei ole lapsia. Telkusta, radiosta ja kavereilta. Mä ikävöin hirveästi jotain mitä mulla ei ole koskaan ollutkaan. Ei kulu päivää ilman itkua. Mä olen aivan palasina, eikä kukaan voi auttaa.

Niin, menkkoja tässä siis odotellaan, ja tietysti toivotaan oikein kovasti ettei niitä tulisikaan seuraavaan vuoteen. Olen taas maalaillut päässäni kaikki raskausoireet, kuten joka kuukausi. Ei sille vaan voi mitään. Oli muuten mielenkiintoinen kipupiikki (ilmeisesti ovulaation johdosta) lauantaina. Luulin jo, että tuli sairaalareissu näin loman lopuksi, mutta se menikin yhtäkkiä ohi. Luulen että tämä on alkusoittoa sille, että endo on alkanut taas pahentua.

Huomenna on onnekseni vapaapäivä ja sitten loppuviikko toivottavasti menee nopeasti. Mä en vaan voi jaksaa ymmärtää miten mä olen ajautunut tähän kakkatilanteeseen. Missään ei osaa nähdä mitään hyvää.